Kirjasta

Petteri Järvinen uusi kirja – ”Kyberuhkia ja somesotaa”, on hengästyttävän kattava kuvaus digitalisaation myötä syntyneisiin vaaratilanteisiin. Tietosisältö, josta lukija pääsee oppimaan on kaikkea kodin kyberturvasta aina valtion huoltovarmuuteen. Siinä välissä toki käsitellään somesodat ja verkkovaikoilut.

Minkälainen kirja oli?

Olipa lukija sitten digitalisaation noviisi tai 90-luvun internetveteraani, niin jokaiselle on opittavaa sekä uusia näkökulmia. Itselleni mielenkiintoisinta sisältöä oli sodankäynnin digitalisointi. Opin Järviseltä, että kybersodat ovat suosittuja, koska niiden kustannukset ovat pienemmät kuin varsinaisen aseellisen konfliktin. Siksi Venäjä on ahkera informaatiovaikuttamisen käyttäjä, koska sen taloudelliset resurssit ovat olemattomat muihin suurvaltoihin verrattuna. Järvinen sai minut pohtimaan, että onko informaatiovaikuttaminen ja informaatiosota sodankäynnin digitalisoimista. Vai onko se digitoimista?

Mitkä ovat kirjan keskeiset ideat? 

Petteri Järvinen kirjoitti kirjansa, koska halusi nostaa esille kaksi teemaa – pelko ja kansalaisten vastuun. Pelkoa hän halusi käsitellä, koska uskoo sen määrittelevän melko pitkälti ihmisten tapaa ajatella tulevaisuutta. Kansalaisten vastuu limittyy pitkälti kansallisen turvallisuudesta huolehtimiseen.

Yksi keskeinen oppi on, että kaivataan asiallista uutisointia, koska se vaikuttaa ensisijaisesti miten ihmiset näkevät ja kokevat tulevaisuuden. Järvisen kirjan ehdotonta antia on case-kuvaukset. Hän on koonnut kirjaan mitä mielikuvitellullisempia keinoja mm. komentaa digivakoojia. Työkaluina voivat olla esim. Britney Spearsin Instagram-tilin kommenttikenttä tai morsettavat kovalevyt tai tietokoneiden mikrofonit sekä kaiuttimet. Tai esim. Dellin yrityskauppa, jolla se estettiin valumasta esim. Kiinan vaikutuksen piiriin.

Kirjan sisällöstä huolimatta kirjoittaja on säilyttänyt sävyn neutraalina, jopa uteliaan tunnelman. Teoriat kirjailija kiertää kaukaa, vaikka itse olisin mielelläni oppinut niistä myös. Ja onneksi kirjassa ei ajauduta pelottelemaan lukijaa. Järvinen juoksuttaa kirjan sivuilla satoja case-tyyppisiä kuvauksia aiheisiin liittyen. Ehkä paikotellen caset muuttuvat jo uuvuttavaksi knoppologiaksi.

Mitä meidän pitäisi tehdä kirjan perusteella?

Meidän pitäisi oppia tunnistamaan valeuutiset. Järvinen ehdottaa miten lukija voi tunnistaa valeuutisen:

–      Tekstissä viitattujen lähteiden arviointi.

–      Tekstin tuottaneen kirjoittajan validointi.

–      Julkaisulla tai medialla ei ole kirjoittajan sähköpostiosoitetta tai puhelinnumeroa tai katuosoitetta.

–      Oikaisuja ei julkaista.

–      Kuvien analysointi.

Mitä minun pitäisi itse tehdä? 

Lukea vain luotettaviksi tunnistettuja medioita.

Yhteenveto

Kirja kuudella sanalla – ”Turvallisuus on tunne ja tapa toimia”